Syntyessäni en tiennyt, että minua odotti kamala monen vuoden tuska.
Ensimmäiset mistikuvat on, kun olin noin 3-vuotias .. Asuimme pienkerrostalossa äidin, isän ja kehitysvammaisen kaksoisveljeni kanssa.
Isäni oli Stora Ensolla kolmivuorotyössä ja äitini oli normaali kotiäiti.
Kaikki siis vaikuttaisi normaalilta, mutta minua alkoi pikkuhiljaa ihmetyttämään, kun isäni käyttäytyi oudosti viikonloppuisin, sekä vapaapäivisin. Myöhemmin aloinkin ymmärtää, mistä isän outo käytös johtui. Isäni oli väkivaltainen ja vaikeasti alkoholisoitunut suomalainenmies. Viikonloppuisin, sekä vapaapäivisin isäni saattoi juoda jopa ison kokonaisen kossupullon ja mitä enemmän viinaa meni kurkusta alas, sitä agressiivisemmaksi hän tuli.
Ensimmäinen muistikuvani on siis, kun olin noin 3-vuotias.. saatoimme vain veljeni kanssa leikkiä normaalisti ja sitten yhtäkkiä isä alkaa riehumaan; hän huutaa, haukkuu äitiä ja sen jälkeen hän käy kiinni minuun. Sain monta kertaa remmillä selkääni ja sen jälkeen vain itkin, itkin ja itkin.
Monta kertaa mietin, saiko kaikki muutkin lapset selkäänsä, kun sattui vähän pitämään pientä meteliä, jota nyt syntyy normaalistikin lapsien leikeistä.
Jossain vaiheessa kuitenkin, kun sain päivähoitopaikan isäni kielsi minua kertomasta kotona tapahtuneista asioista hoitopaikkaan. Hän sanoi ”jos kerrot kellekkään meidän koti asioista, en vastaa mitä sinulle tapahtuu sen jälkeen..” Olin vasta pieni, joten tietenkin tottelin isääni siinä pelossa, että saisin selkääni oikein kunnolla, vai olisiko se kuitenkaan jäänyt siihen?
Ei mennyt tosiaan kauaa sitten kun aloitin peruskoulun. Pidin koulussa käymisestä, olin ahkera, enkä tyytynyt huonoihin suorituksiin. Äiti aina kehui minua ja osasi olla tukena, jos jokin painoi mieltäni.
Kun olin aloittanut peruskoulun, ei mennyt kauaa, kun isäni sairastui sydän- ja verisuonisairauksiin. Hän jäi pitkälle sairaslomalle, kunnes hänet sitten erotettiin vuoden sairasloman jälkeen. Sen jälkeen elämästäni tuli täyttä helvettiä. Jokikinen päivä kotona isäni ryyppäsi ja tupakoi meillä sisätiloissa.. Mikään ei ollut sen jälkeen hyvin.
En uskaltaut kertoa isän ongelmasta koululla, mutta kun ikää alkoi tulla jo noin kymmenisen ikävuotta, alkoi isän meininki kotona rassata. Ei sitä helvettiä voi sanoin kuvata, kaikki voivat vain yrittää kuvitella, kun oma isä huutaa ja raivoaa koko ajan. Hän lyö ja uhkailee, hän ei myöskään salli, että saisin olla ulkona koulun jälkeen. Monta kertaa väkivalta jäi äidin silmiltä varjoon, sillä äiti teki töitä päivisin ja tuli vasta myöhemmin illasta kotiin sitten tekemään ruokaa..
Paha mieli ja omien tunteiden peittäminen alkoi pikkuhiljaa kuormittaa minua, eikä koulussakaan ollut hyvä olla, sillä jouduin myös koulussa piinallisen koulukiusaamisen uhriksi. Minua hakattiin koulussa, sekä koulun ulkopuolella, haukuttiin vaikka minkälaiseksi..
Mieli oli maassa aina, sain olla varuillani kotona, että koulussa. Koskaan en kenellekkään uskaltanut kertoa, eikä sen puoleen kukaan aikuinen koulussakaan huomannut, kuinka paha olo minulla todellisuudessa oli.
Olin noin 9-vuotias, kun aloin purkaa pahaa oloa omalla tavallani.. Aloin viillellä raajojani ensin linkkuveitsellä ja sen jälkeen piilotin huoneeseeni veitsen..
En tiedä minkätakia aloin viiltää, mutta silloin ei vain ollut muuta tapaa purkaa omaa pahaa oloa.
Vuodesta toiseen sama meno jatkui, tosin isän terveys alkoi heiketä pikkuhiljaa. Myös minun mielenterveyteni alkoi horjua ja aloin pikkuhiljaa masentua.
Koulukiusausta jatkui peruskoulun loppuun saakka..
-08 keväällä ala-asteen päättyessä muutimme äidin ja veljeni kanssa pois isäni luolta, VIHDOIN.
Sen jälkeen meni vuosi, kun isäni kuoli..
Siinä hetkessä luulin kaiken olevan ohi, mutta asiat alkoivat vain paheta… Kaikki paha olo, mikä oli vuosien aikana kasaantunut sisälleni alkoi puskea ulos väkisin. Yritin pitää ajatukset koulussa ja kävin treeneissä joka päivä koulun jälkeen..
Jonkun aikaa se onnistuikin, mutta ei siitä kauan ollut hyötyä.. Jatkuva koulukiusaaminen ja stressi koulusta ja omista asioista sai pääni kierroksille..
Aloin vahingoittaa itseäni päivittäin, joko viiltämällä tai sitten hakkasin rystyset auki… Kauan se kesti, ennenkuin pahaa oloa oli niin paljon, että minun oli pakko kertoa eräällä hieman paremmalle kaverille tilanteestani.
Jonkun ajan päästä minut kutsuttiin kouluterveydenhoitajan ja kuraattorin puheille, sydämeni jyskytti rinnassa tuhatta ja sataa, kun kävelin kohti terveydenhoitajan työpistettä.. Kaverini oli kertonut terveydenhoitajalle ja nyt tämä oli huolissaan minusta..
Yritin kaikinpuolin pitää tunteet sisälläni, mutta siinä onnistumatta; purskahdin itkuun ja sillä hetkellä minun oli kerrottava vaikeasta olosta heille. Siitä seurasi käyntejä kuraattorille ja koulupsykologille… Sitten koitti hetki kun oloni alkoi olla niin sietämättömän paha, että viilsin vasemman käden valtimoni auki ja seuraava muistikuva sen jälkeen olikin sairaala. Sairaalassa olin kuulema virunut parisen päivää tajuttomana, mutta pian sen jälkeen kun heräsin, minut vietiin mielisairaalaan. Ne olivatkin sitten elämäni pisimmät kuukaudet.. Se oli aivan hirveää, ainakin aluksi..
Nyt sitten on kulunut vuosi siitä, kun olin mielisairaalassa..
Tällä hetkellä minulla on diagnosoitu vaikea masennus, syömishäiriö seka identiteettihäiriö..
Yritän parhaani mukaan käydä lukiota, vaikka se ei olekaan helppoa..
